Muutaman viime hetken teemana ovat olleet 2. Ison Rähinän miehistökiväärit ja niiden jatkojalostus. Oma projektikaappi täydentyi kahdella Mauserilla ja asiakasprojekti päälle. Näistä kolmesta veijarista tullaan kuulemaan vielä.

Suomessa helpommin saatavilla oleva, voittajien kivääri Mosin-Nagant löysi myös tiensä pariinkin otteeseen jyrsinkoneeseen. Ensin sovellettiin jo hyväksi havaittuja osia. Vuonna 1936 Tulassa valmistettu kehys, joskus myöhemmin Tikkakoskella uudelleenpiiputettu, yhtyi lopulta varsin sopuisasti Asevarikon 80-lukuiseen tuotokseen:

Aivan täydellisesti Asevarikon ajatusta tässä ei päästy toteuttamaan, koska piippua ei varsinaisesti huvittanut päästää irti kehyksestä…

Seuraava projekti jatkaa samaa teemaa. Mikäpä olisi asiallisempi hirvensurma kuin laadukkaalla punapisteellä varustettu sotakivääri:

Muutama kuva välivaiheilta:

Toimeksianto tuli saattaa tämä sotahistorian kukkanen lupapoliittisesti hieman helpompaan kuntoon.

Työ alkoi selvityksellä voimassaolevasta deaktivointiohjeesta. Muisti kertoi, että “vanha ohje” annettiin 2003, Google vahvisti sen olleen voimassa vuoteen 2006 asti ja kouluaikana sain käsiini vuosimallia 2010 olevan ohjeen. Tätä ohjetta ei ihan helposti sitten löytynytkään, ainakaan Poliisiin tai muun virkamiehen sivuilta. Viranomainen itse vahvisti epäilykseni, 2010 annettu ohje ei ole enää voimassa eikä uutta ole annettu. Sain kuitenkin ohjeen toimia 2010 ohjeen mukaisesti ja sähköpostiin ko. ohjeen diaarinumeron, mutta en itse ohjetta. Onneksi asehistoriallinen seura pelasti, heillä tämä ohje vielä oli tallessa.

No, itse työhön. Maxim on siltä osin kiitollinen deaktivoitava, että dekoa ei ulkoapäin käytännössä tunnista dekoksi. Piippu jää kokonaan piiloon ja lähtee helposti deaktivointia varten irti, samoin kuin lukko. Kuvat kertovat:

Tämä oli se helppo ja nopea osuus. Ikävin vaihe oli kantaa konekivääri näytille, keskustan parkkipaikat ovat vähän kiven alla… Täytynee siirtyä asioimaan pienemmälle asemalle.

Hitsuukone pääsee toteuttamaan EU-poliitikon määräystä:

Saabin kansi tuli oikaisuun. 2. ja 3. sylinterin välisen kannaksen mitattiin olevan 0,05 mm syvemmällä kuin tiivistetason nurkat. Otin 0,12 mm oikaisulastun. Nyt pinnasta näkee oman kuvansa.

Tällä kertaa kunnostukseen tuli hiukan erilainen harrasteväline. Pitkämiekan kahva oli päässyt pahasti perskaantumaan ja väisti kolisi ikävästi. Valmistin pähkinäpuusta uuden.

Suunnittelin irrottavani pommelin ruodista, mutta mokoma on taottu kiinni ja ruoti sen verran kovaa, ettei viilani pure. Pommelista olisi voinut tehdä ruuvikiinnitteisen ja siten kiristettävän, mutta nyt oli tyytyminen tiukkaan sovitettuun kahvaan.

Jyrsin Bridgeportilla ruodille paikan aihioon. Taas sain harjoitella käsivaraista muotojyrsintää.

Ruodin päälle koloon höyläsin ja viilalla sovitin muotoonsa palan. Näin liimasaumat tulivat suojaan. Suurin osa kahvaan kohdistuvista iskuista tulee sivuille, terän puolelle. Jos sauma olisi siellä, olisi halkeaminen todennäköisempää.

Liimaa on syytä käyttää riittävästi.

Höylällä terää varoen muotoonsa.

Öljy pintaan.

Voisi olettaa, että .308 potkii vähemmän.

Liekin sammutukseen:

Katkaisua, porausta, ihanmitävaan. Pureskelkaa sanaa yleisjyrsinkone.

Yksinkertainen sähkökemiallinen prosessi: Sähkövirran avulla kasvatetaan alumiinikappaleen pintaan huokoinen kerros, johon laitetaan hienojakoista väriä ja suljetaan huokoset. I mean, how hard can it be?

Paperilla homma toimii seuraavasti:

1. Alumiinista poistetaan oksidikerros lipeäliuoksessa. Mikä tahansa reilusti emäksinen toiminee, itse käytän laimeaa mustaussuolaa, lipeä on suosittu, viemärinavaajakin kuulemma toimii.
2. Emäksisyys poistetaan laimeassa, 10 % rikkihapossa
3. Kappale laitetaan elektrolyysialtaaseen vahvaan happoon, 20-30% ja siihen kytketään virtalähteen anodi, positiivinen napa. Negatiivinen napa kytketään uhrialumiinikappaleeseen. Virran pitäisi olla n. 100 mA kappaleen jokaista neliösenttiä kohti. Anodisointiaika vaihtelee tarpeen mukaan.
4. Kappale uitetaan väriliuoksessa ja pinta keitetään kiinni kuumassa vedessä.

Lopputuloksena pitäisi olla kulutuksenkestävä, kiiltävä ja sormeen liukkaalta tuntuva pinta. Väri on nyt kappaleen sisällä, joten se ei edes kulu pois kovin herkästi.

Todellisuus onkin sitten vähän toista. Huomionarvoisia asioita:

• Jos kappaleen unohtaa lipeäliemeen, se katoaa.
• Hyvä kontakti kappaleeseen on äärimmäisen tärkeä. Kiinnitin rivin hauenleukoja alumiiniprofiiliin ja ripustin kappaleet alumiinihitsauslangalla leukoihin. Bilteman alu-mig-lanka osoittautui käyttökelpoiseksi. Kannattaa käyttää kaksin kerroin ja kiristää juuri niin kireälle kuin lanka kestää. Jos käsittelyn joutuu uusimaan, samaa lankaa ei kannata käyttää.

Väreille voi omistaa ihan oman kappaleensa. Ihan mikä tahansa kangasväri ei sovellu. Dylonin vanhat peltisessä napissa myytävät värit toimivat. Useimmat nestemäiset värit toimivat, ainakin EMO-värit tuntuvat pelaavan, samoin toimi jostain arkistoiden uumenista löytynyt nestemäinen väri. Saatavuuden ja hinnan puolesta paras minun käytössäni ollut väri oli Nitor yleisväri. Pieni sininen ja neliskanttinen pahvipakkaus jonka sisällä on paperipussissa värijauhe. Dylonin tämän päivän pahvipurkeissa myytävät värit eivät toimi. Taikasana, joka nämä kaksi erottaa, on silkki. Nitorin väri luvataan toimivan silkin värjäyksessä, Dylonin ei. Syitä voi miettiä…

Käytin kaksi pussia väriä n. kolmeen litraan vettä. Väri ei tartu välittömästi elektrolyysistä tulleeseen kappaleeseen, vaan tarttuminen ottaa muutaman minuutin. Tässä kohtaa kuitenkin täytyy olla erityisen tarkkana: Väriliuos lienee emäksinen ja jos kappaleen jättää väriin pitemmäksi aikaa, anodisointikerros katoaa. Mitä pitempään kappale on värissä, sitä tummempi väri saavutetaan. Kolmesta viiteen minuuttia osoittautui hyväksi värjäysajaksi.

Sitten loppui kiire. Nyt murkulat vaan kiehuvaan veteen ja saa antaa olla pitkäänkin, vähintään jokunen tunti.

Materiaali, josta ei valmisteta osia. Mm. takavetoiseen Volvoon sopivien Gemini-vanteiden keskikuppi on valmistettu tästä materiaalista. Tilauksena kuitenkin voidaan tehdä ihan mitä vaan. Valitettavasti unobtainiumia ei ollut saatavilla rautakaupassa, joten uusi keskikuppi täytyi valmistaa ihan tavallisesta 6061-alumiinista.

Isohkoista osista tulee iso kasa lastuja.

Onks ne saman näköisiä?

Hionnan jälkeen:

Alkuperäinen konstruktio mahdollistaa luistinvapauttimen salvan käyttämisen kummalta puolelta asetta tahansa, mutta rakenne on heikko. Osa on valmistettu valuteräksestä, ainevahvuudet ovat turhan pieniä ja lisäksi koko osa on turha.

Pistoolia käytettäessä tulisi opetella niin vähän asioita kuin mahdollista ja pitää kontrollit niin yksinkertaisena kuin mahdollista. Silloin, kun luisti tarvitsee nopeassa tilanteessa saada auki lukituksesta, se aukeaa sieltä vetämällä taaksepäin ja päästämällä. Jos ei, jotain on pielessä. Vasenkätisenkään käyttäjän ei siis pitäisi tarvita luistinsalvan vapautinvipua aseen oikealla puolella.

Jotta luistinsalpa kuitenkin toimisi luotettavasti, lähinnä ei lukitsisi luistia turhanpäiten taakse, täytyy sen akselilla olla tarkkamittainen holkki molemmin puolin aseen runkoa.

Holkin ja luistinsalvan akselin pitää paikallaan lankajousi, jolle täytyy viilata paikka holkkiin. 2 mm langan pitää istua napakasti uraansa.

Valmis holkki paikoillaan aseessa. Kirkkaan piipun ja liipaisimen kaveriksi kirkas holkki istuu sopivasti.